Tässä muutamia otteita Elisan päiväkirjoista, nämä tekstit tulevat kaikki kirjaan "Jonakin päivänä kaduttaa", jota kirjoittaa Minttu Vettenterä. Kirjassa on Elisan isän ajatuksia, hän oli myös entinen koulukiusaaja, ja kirjoittaja Minttu taas koulukiusattu. Facebookista löytyy yhteisö nimeltä Enkeli-Elisa 1996-2011, siellä lisää infoa asiasta ja perustetusta Ei kiusata!-liikkeestä. Elisan isän ja äidin pitämään Enkeli-Elisablogiin pääset tästä
Mopokaste oli ja meni. Mä näin puukässän aulassa ne pojat, jotka oli siellä vessalla silloin. Ne tuli ja tarras mua niskasta ja upotti pään veteen. Mä yritin olla kuin ei tuntuis missään, mut ne piti mua liian kauan. Mä hätäännyin. Vedin vettä henkeen ja... sit ne päästi mut pois ja mä pärskin ja tyrskin ja ne nauro.
Mä olin lähössä koulusta, kun Teemu ilmesty opejen parkkikselle. Sitä seuras monta muutakin poikaa. Ne tuli, löi, kaatoi mut maahan ja potki. Kun ne lähti, mä makasin nurtsilla ja itkin. Kukaan ei kai nähny tai ketään ei kiinnostanu.
Mun kylkiin sattuu ja mua pelottaa, mut en mä sano kellekään. Asiat ei voi muuta kuin pahentua.
Tänään sattu. Mä lähdin pyörällä koulusta. Mäessä oli vaeltamassa puol luokkaa. Ne huus mun perään kaikkee kurjaa. Ne haukku ja nimitteli ja sano huoraks ja muuta. Sit mutkan takana oli Marko ja Valtteri. Marko huus: - Nyt se tulee! ja sit mä olinkin jo siinä niitten kohilla. Mä yritin pyöräillä vaan mahdollisimman pian pois siit, mut Valtteri tönäs mua ja mä lensin pyörän kans pitkin poikin. Valtteri huus jotain ja sit ne nauro. Pikkuhiljaa siihen valu muitakin ja ne kaikki nauro. Mä koitin olla näyttämättä, et mua sattu, vaik sattu niin saakelisti. Farkut meni toisesta polvesta rikki ja päätä särki ja kämmenet oli ruvella. Mä nousin ylös ja lähdin polkeen kotiin ja se nauru kuulu vaan kaikkialla. Kun se katos, mä aloin itkee ja itkin kotiin asti. Musta tuntu, etten mä nähny kunnolla. Kotona peilistä mä tajusin vihdoin mikä se juttu oli. Mun toisessa silmäluomessa oli reikä. Kai siihen oli pyörä jotenki osunu. Isä tuli kotiin, mä sanoin sille vaan, et kaaduin pyöräl. Se oli huolissaan. Äiti ei ollu huolissaan kuin farkuista, ku taas pitää ostaa uudet. Mä en olis halunnu sanoo niille mitää.
Leffan jälkeen Saku tarras mun takista kiinni pihalla. Se painoi mut seinää vasten ja tuli ihan kiinni. - Mä saatana tapan sut, se sanoi ja nauroi ihan kiinni mun naamaan. Marika huusi sille ja se päästi irti. Mä luulin, et ne lähti Oskarin kanssa johonkin. Mut sit kun Marika oli lähtenyt kotiin, mä tajusin, et ne kulki mun perässä. Ne ei tulleet lähelle, mut mä näin ne aina välillä. Ne jutteli ja nauroi. Mä kuljin aseman ohi ja mietin, et olisko se ratkaisu. Mitä jos kävelis kiskoille ja jäis odottaan junaan. Istuis alas ja odottais. Se tulis ja veis. Ja sit ei enää sattuis, ei itkettäis, ei ahdistais. Mut mä valitsin elämän. Mä kävelin ohi ja kävelin kotiin.
Isä ja äiti ei olleet kotona. Kämppä oli tyhjä ja pimeä. Mä ehdin huokaista helpotuksesta, kun sain oven kiinni. Vaan sit alkoi kuulua huutoa. Ne oli tulleet mun perässä ja meuhkasi rappukäytävässä. Jompikumpi hakkasi ja potki meidän ovea ja ne molemmat huusi tappouhkauksia. En tiedä kuuliko kukaan. Tai välittikö.
Mä en välitä. Mä oon päättänyt, et mä en välitä. Mun on pakko. Muuten ne tappaa mut.
Oli taas ihan helvetin vaikee päivä koulus. Välkäl ne raahas mut sivummalle ja löi. Ne haukku ja uhkas tappaa jos kerron jollekin. Ne löi, kunnes mua sattu niin et mä aloin itkeen, vaikka oon päättäny etten itke niitten nähden. Kun mä lopulta menin luokkaan, mun pulpetti oli hävinny. Kun sanoin siitä opelle, se kyseli luokalta. Lopulta se löyty tyttöjen vessasta, oli kasteltu täysin. Seuraaval välkäl tytöt haukku mut raukkakantelupukiks, kun kerroin opelle. Mitä ne oikein luuli, et istun lattialla ja ope ei huomaa?
Sivut loppuu kohta, loppuuko elämä samalla? Mä voin kirjoittaa loputtomiin, mut mitkään sanat ei kuvaa sitä, miltä musta tuntuu. Kun nää oliskin viimeset sivut, ei tarttis enää olla, ollenkaan. Mä en vaan jaksa, en tätä paskaa. Musta tuntuu, etten mä en saa henkeä enää, en jaksa hengittää, se on liian vaikeeta. Puristaa, tukehduttaa, ei jaksa, ei pysty, mä en ole mitään.
