Tik tak, tik tak...

Kuulen ihan selvästi biologisen kellon tikityksen. Harmi etten ole niin musikaalinen kuin Gwen Stefani, voisin tehdä siitä biisin jos toisenkin.
Oikeastaan kuulen kahden äänen puhuvan päässäni. Tämäkin tietysti voi olla alkavan skitsofrenian oireita, mutta uskoisin näiden äänien liittyvän enemmän mahdolliseen vauvaan. Tai sen puutteeseen.
Toinen ääni edustaa perinteistä ihkua vauvakuumetta, sellaista pehmeää, lämmintä ja utuista, söpöä pientä kuiskausta. Vastaavasti toinen ääni on järjen kylmääkin kylmempi hyytävä hönkäys.

Kuiskaus korvassani laittaa minut googlettamaan ihania vauvanvaatemallistoja, ihastelemaan vauvamasuja, miettimään tulevan vauvan nimiä ja sukupuolta, pohtimaan mahdollisia kummeja ja parhaita nukkumisjärjestelyjä sekä ajattelemaan sisustusta hyväksi tulevan vauvan kannalta.
Hönkäys taas palauttaa visusti takaisin tähän hetkeen. Siis minkä vauvan? Ei ole tulossa mitään vauvaa.

Hönkäys myös ikävästi muistuttaa tosiasioista. Raskausaika ei ole ollut minulle mitään elämän tähtihetkiä. En hehku taivaallista loistoa enkä todellakaan voi hyvin. Hiukseni rasvoittuvat silloin helposti ja saataan saada hormooninäppyjä naamaan. Mikään ruoka ei maistu aluksi ja riudun ja kuihdun lähes olemattomaksi. Väsyttää, oksettaa enkä myöhemmin todellakaan rakasta painavaa kehoani. Loppuraskaudesta närästää, mahaa painaa ja nukkuminen on hankalaa. En ole myöskään sitä tyyppiä joka taputtelee vatsaansa ja juttelee sille. En myöskään tykkää kun muut tekevät niin. Olen päässyt raskauksissani todella helpolla, kun vertaa moniin muihin. Ei ole ollut turvotusta, raskausmyrkytystä, diabetesta, painokin noussut vaan muutaman kilon ja eikä mahakaan ole kasvanut kovin isoksi. Esikoisen syntymän jälkeen monet ihmettelivät että mistä se lapsi on adoptoitu, kun eivät olleet tajunneet että olen raskaana. Siltikään en yhtään tykkää itse raskaudesta.

Hönkäys haluaa myös muistuttaa minua valtavasta synnytyspelostani. Kuopuksen kanssa oltiin jo varattu aika peloista johtuvaan suunniteltuun sektioon rv 39+0. Yritin saada lääkäriä uskomaan että raskaus ei kestä sinne saakka, esikoinen syntyi 37+6. Minulle luvattiin että saan sektion joka tapauksessa, vaikka synnytys käynnistyisi aikaisemmin. Lopulta kuitenkin kauhuskenaariostani tuli totta. Synnytys käynnistyi yöllä, lapsivedet meni, ajettiin sairaalaan 160km/h ja lapsi syntyi 20min päästä siitä. Olisi syntynyt varmasti jo autoon, jos en olisi ollut paniikissa ja pitänyt jalkoja vaan visusti ristissä =) sairaalassa todettiin ettei ehditä antaa mitään kipulääkettä ja käskettiin ponnistaa. Minä aloin kiljua ja huutaa ja luulin että kuolen. Lähinnä varmaan vaan huusin että kuolen. Mies tokaisi siihen, "niin kuoletkin... mutta et välttämättä vielä". Tönäsin miehen ja happinaamarin alas sängystä, ripustauduin kätilön kaulaan ja aloin huutaa hänen korvaansa. Lapsen sydänäänet alkoivat laskea ja paikalle kutsuttu lääkäri totesi minun olevan täysin kykenemätön yhteistyöhön, ja päätti auttaa lapsen maailmaan imukupin avulla.

Kuiskaus muistuttaa minua siitä ihanasta tunteesta kun saa vauvan rinnalleen tuhisemaan. Ja miten se vauva on niin pieni! Eka kylvetys ja vaipanvaihto sujuu tutisevin käsin, sitä melkeen pelkää että toinen menee rikki. Eikä sitä malta edes nukkua ensimmäisenä yönä, kunhan vaan katselee vauvaa, pientä ihmeellistä olentoa.

Sydän sanoo kyllä, järki taas ei. En tiedä miten jaksaisin taas yhden raskauden ja pelkkä ajatuskin synnytyksestä ahdistaa. Kunnon yöunet alkaa myös tässä iässä olemaan lähes elinehto. Kuopus herättää vieläkin vähintään kerran yössä. En ole myöskään varma haluanko aloittaa taas monen vuoden vaippasirkuksen, kunhan tästä nykyisestäkin ensin selvittäisiin. Vauva sitoisi myös taas kotiin pitkäksi aikaa, ja nytkin jo tekee välillä mieli hyppiä seinille. Ei meillä olisi varsinaisesti tilaakaan vielä yhdelle lapselle. Silti mietin lähes päivittäin kuinka ihanaa olisi kun meille tulisi vielä vauva.